Olen viikonlopun aikana suorittanut pari ehkä yleissivistäväksi luokiteltavaa asiaa ekaa kertaa:
1. Katsoin eilen ensimmäistä kertaa Indiana Jones -elokuvan (Indiana Jones ja viimeinen ristiretki). Aiempi Indy-kokemukseni on rajoittunut tämän samaisen elokuvan alkukohtaukseen, jossa nuorta Indya näyttelee River Phoenix, johon kehitin nuorempana samantyyppisen fiksaation kuin Kurt Cobainiin ja etenkin Keanu Reevesiin, joka muista poiketen ei ollut kuollut.
No, itse elokuvasta jos jotain halutaan sanoa, niin en kyllä koe menettäneeni erityisemmin mitään, vaikken olekaan noita katsonut. Huumori oli semmosta mukavaa höröttelyä, paras juttu ehkä se, miten Indy ja pappa-Jones olivat pökänneet samaa naista, höhöhö. Semmonen on aina hauskaa. Mutta niin, muuten se olikin sitten semmosta pöljäilyä, ihan viihdyttävää, mutta enpä minä paljoa elokuvaan keskittynyt vaan kokosin lähinnä vain palapeliä.
Onpahan nyt nähty ainakin.
2. Luin ensimmäisen Pirkko Saisioni. Olen ollut oikeastaan aina vähän epämääräisessä suhteessa Saisoon. Toisaalta on kiinnostanut lukea, mutta toisaalta ajatuskin lukemisesta on tuntunut jotenkin vieraannuttavalta. Spontaanilla kirjastoreissulla nappasin kuitenkin mukaani Saision esikoisen, Elämänmenon, ja kannoin sitä aluksi käsilaukussa bussi- ja junalukemisena, mutta tänä aamuna sitten innostuin oikein kovasti.
Heräsin puoli kuuden maissa puolison noustessa, ja totesin olevani melkoisen pirteä, joten päätin nousta itsekin. Kuitenkin ulkona vallitseva pimeys ja kehon raukeus tekivät vuoteesta houkuttelevamman, ja niinpä päätin lueskella hetken ennen nousemista. Hetkestä tuli neljän tunnin pituinen retki Flemarille, joka päättyi itselleni nostalgiseen ja läheiseen aiheeseen, eli siirtymiseen Länsi-Herttoniemeen.
Pidin kirjasta paljon jo ennen kuin Herttoniemi (tai Siilitie, jos tarkkoja ollaan) mainittiin ensimmäisen kerran, mutta eipä se kotiseutu pahaakaan tehnyt. Eilan karjalanmurre tuntui läheiseltä, kun oma isoäiti on myös lähtenyt Karjalasta evakkona, ja etenkin yksi isotäti puhuu vahvasti murretta edelleen. Kirjan maailma kosketti muutenkin hyvin läheltä, ajatukset, tunteet, pelot ja toiveet olivat niin tuttuja, toisaalta varmaan aika universaalejakin.
En tiennyt lukemiseni aikana kirjan olevan Saision esikoisteos, enkä tiennyt ollenkaan, minä ajanjaksona se on kirjoitettu (1975). En tiedä, vaikuttiko tämä sitten kokemukseen, mutta en ainakaan ihmette, että teos palkittiin vuoden parhaana esikoisena J. H. Erkon palkinnolla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti